Thursday, January 2, 2014

Verikyynel

Ihmiskehon nesteistä ja eritteistä vahvimmat perinteet runouden kuvastossa on verellä ja kyynelillä. 

Kyyneleet paljastavat tunteita, jotka muuten eivät näy ulospäin. Ne on kuitenkin osattava tulkita oikein, sillä on olemassa kyyneleitä kivulle, surulle, ilolle, nöyryytykselle ja jopa raivolle. Veri taas on elämän peruselementti, jonka kautta pyhitetään niin sukulaissuhteet kuin  kuuliaisuus omalle heimolle ja isänmaalle. Veri virtaa kiihkeämmin rakkaudesta, vihasta, intohimosta ja rohkeudesta. Veri on korkein uhri, jonka ihminen voi antaa. Tai jumala.

Vielä väkevämpi kuva on näiden liitto: kun Zeus antaa oman poikansa Sarpedonin kuolla Troijan sodassa, hänen kerrotaan vuodattavan verikyyneliä. Termin painon melkein tuntee ottaessaan sanalaatan käteensä. Yhdyssanan muodostaa kaksi äärimmilleen ladattua ikivanhaa sanaa, perua suomen kielemme alkuhämäristä, jonne kielitieteilijöidenkään katse ei yllä.

* * *    

Runopelissä (tälle pitäisi ehdottomasti keksiä pian nimi!) huomaa, kuinka merkityksellisiksi yksittäiset sanat kasvavat. Vaikka viime testipelissä verikyynel-sana esiintyikin, en itse ole onnistunut saamaan sitä kertaakaan. Odotan innolla ensimmäistä kertaa ja pelkään myös. Miten niin suuren sanan voi sijoittaa pelipöydälle?

Vaarana onkin, että verikyynel luo liikaa merkityksiä syntyvään runoon.  Viime pelissä sana poistettiinkin melkein heti, kun se oli tekstiin lisätty. 

Mutta sanastoa rakennettaessa verikyyneltä tuskin voi ohittaa. Tulenkantajista Elina Vaara käyttää sitä runossaan Berberis. Vaara kuvaa happomarjapensaan kirkkaanpunaisia marjoja:

Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
sun verikyyneleesi kirpeät.
Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
ja mitä mykkyyteensä kätkevät.

Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen,
oi Berberis, sa pensas punainen!
Ma alttarille talven suruhuoneen
myös itken intohimot sydämen.
Runo ei täysin tee oikeutta happomarjapensaalle, joka punaisine marjoineen on itse asiassa melko näyttävä ilmestys syksyn harmauden vallatessa maisemaa. Kuitenkin se on osoitus siitä, että verikyyneleet vuotavat muuallakin kuin taistelutantereilla. Sydämen kärsimys värjää kyyneleet punaisiksi  ja koska runossa puhuja kokee sielunkumppanuutta happomarjapensaan kanssa, niiden kirpeys vielä korostuu.

* * *


Verikyynel liittyy myös erääseen Suomen historian tunnetuimmista puheista  siihen, joka sai Runebergin ja monet hänen kansallismieliset aikalaisensa varmasti kananlihalle, kun sitä siteerattiin. Ja on todennäköistä, että itsenäistymisen aikoihin ja jälkeen, siis Elina Vaaran nuoruudessa, puhe on ollut paljon tunnetumpi kuin nykyisin. Puheen loppu menee näin:

Finnar! Bröder! Kunna dessa ord beseglas med blodstårar från mina ögon, skulle de strömma – och hvarje droppe försäkra Er om min vördnad, min vänskap.
Ja käännös:
Suomalaiset! Veljet! Jos voisin sanojani verikyynelillä vahvistaa, virtaisivat ne nyt silmistäni ja jokainen pisara vakuuttaisi Teille minun kunnioitustani, minun ystävyyttäni.

Niin lausui von Döbeln sotajoukkojensa rippeille Uumajassa 8.10.1809, kun sota oli hävitty ja Suomi siirtynyt hallinnon Venäjän alaisuuteen. Komeaa puhetta  ja vaikka en ole mikään isänmaallisen paatoksen ystävä, mieluummin kuitenkin liitän verikyyneliin sen kuin populaarikulttuurin inflaatiosta kärsineen kuvaston.  Nykyisissä television vampyyrisarjoissa elävät kuolleet itkevät verta aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä.

* * *


Ehkä saan verikyynel-sanan jo seuraavalla kerralla. Ja ehkä pidänkin sen itselläni, jätän käyttämättä. Miksi laittaisin sen pöydälle: en kestä ajatusta, että joku muista pelaajista  omalla vuorollaan poistaisi sen! 

Kätkiessäni sanan muiden katseilta ajattelen von Döbelniä puhumassa joukoilleen suuria uhrauksia vaatineiden mutta hyödyttömäksi osoittautuneiden taisteluiden jälkeen. Ajattelen itsensä Kronoksen poikaa, kreikkalaisten pääjumalaa Zeusta, joka hänkin joutui nöyrtymään kohtalon edessä ja uhraamaan suosikkisoturinsa. Ja ajattelen happomarjapensasta syksyllä, sitä kuinka keltaiset lehdet varisevat maahan jättäen jäljelle pelkät punaiset marjat.

Ajattelen viimeisintä kertaa, kun olen itkenyt. Kun olen vuotanut verta. Ja yritän kuvitella, miten katkera tilanne minun pitäisi elämässäni kohdata, jotta vuodattaisin verikyyneleitä.

Todellakin: tämä runopeli on paljon enemmän kuin pelkkä peli.

No comments:

Post a Comment